Hyppää sisältöön

Toistemme vuoksi

Aloittaessani Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran erityisasiantuntijana kuutisen vuotta sitten ensimmäisiä työtehtäviäni oli ottaa johtooni kansallinen hanke Kulttuurivoltti. Kiisimme hankkeessa pitkin Suomea 15 työpajan voimin ja innostimme kuntia valmistelemaan kulttuurikasvatussuunnitelman. Hanke saavuttikin sille osoitetut kovat tavoitteet: kymmenet uudet kulttuurikasvatussuunnitelmat värittivät Suomen kuntakarttaa, kohtaamisista syntyi keskusteluja kulttuuritoimen ja koulumaailman välillä, luotiin värikäs uusi sivusto ja lopulta kävimme jopa noutamassa Berliinistä EU:n/ Europa Nostran kulttuuriperinnön pääpalkinnon itse maestro Placido Domingolta.

Kun sitten sain kutsun heittäytyä taas tien päälle ja tehtäväkseni miettiä kultturikasvatussuunnitelmia uudessa Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton hankkeessa, otin haasteen innolla vastaan.

Matkasin maaliskuussa Kolariin ja huhtikuussa Hailuotoon tsemppaamaan heitä kulttuurikasvatussuunnitelmien teossa. Lähdin pajoihin erilaisena ammattilaisena kuin vuosia aiemmin, jolloin uutta työntekijää mietityttivät hankkeen kirjaamat tavoitteet, yhteistyön askelmerkit ja yhteistyökumppaneiden toiveiden säntillinen toteuttaminen. Nytkin nämä asiat toki kiinnostivat, mutta samalla olin mietteliäs erityisesti sen suhteen, miten kulttuuriperintökasvatus oikeastaan näkyy suunnitelmissa ja miten se sinne voidaan mukaan kirjoittaa. Mitä se kulttuuriperintökasvatus oikeastaan on?

Pohdimme työpajoissa kolarilaisnuorten metsäsuhdetta, pilkkimisharrastusta, paikallista meänkieltä ja erityisesti sitä, mitä lopulta on paikallinen kulttuuriperintö ja kuka sen määrittää? Hailuodossa keltainen laiva kiidätti minut saarelaisten mielenmaisemaan ja sellaiseen kulttuuriympäristöön, joka ei taida täysin lähteä alueella kouluvuotensa viettäneeltä vaikka laiva veisikin urbaaniin ympäristöön.

Kulttuuriperintö on aineellista: luontoa ja rakennettuja ympäristöjä, mutta myös aineetonta: tapoja ja traditioita. Kulttuuriperintö on myös vaiettua ja se on aina jonkun valitsemaa ja vahvistamaa: tämä edustaa meitä, mutta tämä jätetään pois. Kulttuuriperintökasvatus rakentaa meidän kaikkien tulevaisuusperintöä, sitä, joka siirtyy seuraaville sukupolville, se kestävää, ympäristöä ja luontoa kunnioittavaa, mutta ajassaan elävää ja alati muuttuvaa.

Kun Kolarin lukion kaverikoulun italialaisteinit vieraat viedään pilkkimään ja hiihtämään, he kokevat yhtä vahvaa kulttuuriperintöä kuin kolarilaisnuoret kulkiessaan pittoreskeja italialaiskatuja ja tutkiessaan varovaisin katsein ylellisiä katedraaleja.

Tärkeää oppimista, sitä menneen säilyttämistä seuraaville sukupolville ja ihmisyyden parempaa ymmärtämistä tapahtuu varmasti yhtä lailla Lapissa kuin Italiassa. Ja kun minä säpsähdän Erasmus+ hankevierailulla huhtikuussa 2022 Varsovan sireenejä, joilla muistutetaan Varsovan gheton kansannousun vuosipäivästä ja samalla kuuntelen keskustelua, saako näitä sireenejä oikeastaan soittaa, koska Puolan miljoonat ukrainalaispakolaiset luultavasti traumatisoituvat niistä, olen vahvasti kulttuuriperinnön ja ihmisyyden kysymysten äärellä.

Huhtikuussa 2022 olen ihmisjoukkojen keskellä Lastenkulttuurin Kevätpäivillä Seinäjoella, vierelläni Museoviraston erityisasiantuntija Leena Marsion ja kysymme yli sadalta ammattilaiselta, mitä kulttuuriperintöä heidän kuntansa kulttuurikasvatussuunnitelman tulisi sisältää?

Saan moninaisia ehdotuksia: murtomaahiihto, salibandy, puussa kiipeily, moporalli, paikalliset ”kylähullut”, manse rock, kummitusjutut, mustikanpoiminta, suokävely, Ramadan, pulkkailu laskiaisena, autiotalot, puusaunan lämmittäminen ja lumileikit. Kulttuuriperintö on eloisaa ja kehittyvää kuten kevätpäivien iloinen yleisö, kulttuuriperintö on ihmisten näköistä ja arvoista ja se on meitä ja meille, eilen, tänään ja huomenna.

Jukka Itkosen runossa Joku, löydetään ympäröivä kulttuuriperintö, mutta ehkä myös vastaus siihen kaikkein tärkeimpään ihmisyyden kysymykseen:

Joku on piirtänyt
vihkonsa viivan.
Joku on laittanut
taikinaan hiivan.
Joku on leiponut
leivän ja pullan.
Joku on kyntänyt
ruokaisan mullan.
Joku on hiihtänyt
metsikköön ladun.
Joku on kertonut
lapselle sadun.
Joku on hakannut
kallioon loven.
Joku on lähtenyt,
sulkenut oven.
Kirjoitin tämän,
ajatus juoksi.
Elämme täällä,
toisemme vuoksi.

Kirjoittaja

Ira Vihreälehto, Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura ry

Erityisasiantuntija

Jaa somessa:

Lue myös

Tilaa uutiskirjeemme

Haluatko kuulla lastenkulttuuriin liittyvistä ajankohtaisista tapahtumista, hankkeista, vinkeistä ja materiaaleista? Lastenkulttuurin uutiskirje ilmestyy joka toinen kuukausi ja se lähetetään ilmoittamaasi sähköpostiosoitteeseen.