Ateneumin taidemuseon Mun Ateneum -hankkeessa viedään etävierailuja 400 koululuokalle. Kohderyhmänä ovat viides- ja kuudesluokkalaiset ympäri Suomen. Hanketta rahoittaa Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Päiväkirjamerkintä
Olen nukkunut surkeasti. Kaiken tavanomaisesti valvottavan lisäksi unen on viime öinä vienyt sota, jota käydään satojen kilometrien päässä, mutta kuitenkin niin lähellä – aivan naapurissa.
Kampean kehoni ylös patjalta ja suoritan tavanomaiset aamutoimet herätelläkseni mielenikin. Aamupuuroa lusikoidessani syyllistyn ahdistuksen omatoimiseen lietsomiseen. Ovat keksineet ilmiölle oikein nimen: ”tuomioselailu”, jos termin suomentaisi sanatarkasti. Kaiketi puhelin olisi pidettävä loitolla hyppysistä myös pari tuntia vuoteesta nousemisen jälkeen, ei ainoastaan ennen nukkumaanmenoa.
Miten minun onnistuu näyttää pirteältä ja innostavalta museotyöntekijältä pian alkavalla Mun Ateneum -etäopastuksella? Huomaavatko 5-luokkalaiset huoleni? Näkevätkö oppilaat rengasvalon loimotuksessa tummat renkaat silmieni ympärillä, kiinnittävätkö huomionsa karsastavaan silmääni, jonka vaellusta en univajeisena hallitse?
Käynnistän Teams-etäyhteyden. Käynnistän toisenkin, sillä erillisiä linkkejä on kahteen luokalle varattuun tapaamiseen kaksi, mikä lyhyessä ajassa on jo aiheuttanut useampia sekaannuksia kuin on mahdollista kahden käden sormilla laskea.
Pian joku jo ilmestyykin linjoille odotustilaan. Huh! Oikeaan, juuri tämänpäiväisen tapaamisen odotustilaan, huokaisen. Saman tien huomaan kuitenkin kauhukseni yhteydenmuodostamispyyntöjä satelevan tusinan verran, viisitoista, yhdeksäntoista, kolmatta kymmentä. Onko nyt käynyt joku pahemman luokan erehdys ja onko minulla vahingossa linkin takana kaikkien Mun Ateneum -oppaiden kaikki tämän päivän aikana opastettavat koululuokat?
Sallin kaikkien yhteyden odottajien liittyä kokoukseen ja toivon, että kukaan ei tee liian tarkkoja huomioita väsyneistä silmistäni eikä tuoreista hikiläikistä paitani kainaloissa.
Tapaamiseen on osallistunut sittenkin vain yksi koululuokka, mutta yhden laitteen sijaan kukin oppilas omalta pädiltään. Paikan päällä koululaisia on valvomassa sijaisopettaja, sillä luokanvalvoja on sairaana kotona, etäyhteydellä tosin läsnä tapaamisessa hänkin. Etäyhteyksien ja etätyön mahdollisuudet ovat valitettavasti näemmä rajattomat…
”Pankaapa mikrofonit kiinni, ettei ääni kierrä. Kuuluuko teille sinne? Onko teillä omien laitteidenne lisäksi luokassa kaiuttimet, joista ääni kuuluu?”
Silmänräpäyksessä valmiiksi pohdittu konsepti on järjesteltävä uusiksi. Tapaamisen ei ole määrä olla niinkään ”puhuva pää -opastus” kuin yhteinen keskustelutilanne ja työpaja, joka perustuu oppaan ja lasten väliselle ajatustenvaihdolle ja vuorovaikutukselle. Kommunikaatiota vaikeuttavat nyt äänentoiston haasteet sekä etäläsnä sairastava luokanopettaja, joka ei tilanteessa kuitenkaan voi jakaa oppilailleen puheenvuoroja tai parafraseerata heitä silloin, kun viesti ei kantaudu oppaan korviin.
Hyödynnetään viestikenttää, luulen keksiväni. Mutta oppilaatpa ovat hoksanneet viestien kirjoittelemisen jo ennen minua. Avaamassani chat-ikkunassa on jaettu mieleen painuneita museovierailuja, siellä sukelletaan 1900-luvun alun järvimaisemaan, kävellään Elga Sesemannin palettiveitsellä maalaamalla kadulla ja sinne tullaan kertomaan omista supervoimista. Huumorintaju! Rohkeus! Innokkuus! Urheilullisuus! Kannustaminen! Ystävällisyys! Empatia!
Ennen kuin mieleeni edes ehtii juolahtaa, oppilaat tiivistävät sanottavansa napakoiksi emojeiksi – hymiöiksi, kuten minä niitä 1980-luvulla syntyneenä muumiona kutsun. Pyöreäsilmäisellä, suu suurena O-kirjaimena auki ammottavalla keltanaamalla hämmästellään luokkatovereiden tulkintoja taideteoksista, kyyneleet silmäkulmissa käkättävällä nauretaan kaverin hauskalle kertomukselle maalauksen hahmon toilailuista. Hymiöhän on substantiivina aivan kelvoton vuosituhannen alun sanajäänne, huomaan. Merkeissä koko tunneskaala on käytössä, eivät ainoastaan suupielet alas- tai ylöspäin kuin tragedia- ja komedianaamiolla. Peukutetaan, annetaan aplodit, silmissä tuikkivat tähdet, sydän sykkii. Ferdinand von Wrightin karvainen maatiaissika saa veden kielelle ja kielen emojin suupieleen, slurps. Mutta kun kerron sikarodun kuolleen sukupuuttoon ja hävinneen maailmasta, joku lähettää chattiin viestinä itkevät keltaiset kasvot.
Annan ryhmälle piirustusharjoituksen tehtäväksi ja näytän työpajaohjaajan laatiman videon erilaisista kynäotteista, viivoista ja valööreistä. ”Seuraavaksi voitte kokeilla videolla näkemiänne harjoituksia, mutta saatte piirtää mitä ikinä haluatte!”
Mikrofonit ovat kiinni, mutta kaikesta huolimatta aistin, kuinka luokka hiljenee ja keskittyy kukin A3:nsa ääreen. Olemme jo tapaamisen loppupuolella, mielialani on yhteyden avattuani keikautettu kuin kuoriainen, joka on päässyt selältään takaisin jaloilleen. Vaimennan omankin mikrofonini ja annan oppilaille työrauhan.
Kirjoitan muistiinpanovihkooni:
- innokas ja motivoitunut luokka
- osallistuvat aktiivisesti, kommentoivat ahkerasti, mielipiteitä, näkemyksiä
- alussa teknisiä haasteita, nyt toimii superhyvin!
Kohotan katseeni näyttöruudulle mustekynästäni. Teams-yhteyden toisessa päässä oppilaat esittelevät minulle 6B-lyijykynällä taiteilemiaan piirustuksia. Häkellyn. Sohlaan ja sähellän Teams-ohjelman kanssa, en osaa vaihtaa näkymää oppilaasta toiseen. Toivon huomaavani ja huomioivani kaikki piirustuksiaan esittelevät ja jälkikäteen…
Vasta jälkikäteen se minuun iskee. Jälkikäteen en osaa sanoa, olenko älynnyt itse tilanteessa lähettää heille emoticon-sydämiä, mutta juuri se minun olisi pitänyt tehdä. Roppakaupalla emoticon-sydämiä. Omassa pienempikuinkolmessani kun jokin on liikahtanut uuteen asentoon.
Antti Solin, Mun Ateneum -hankkeen opas
