Kulttuurikasvatus kuntien tehtävänä
”Miksi kulttuuri tarvitsee oman suunnitelman?” on yksi kulttuurikasvatussuunnitelma.fi-sivuston usein kysytyistä kysymyksistä. Miksi kulttuuri tarvitsee oman suunnitelman, kun kulttuurikasvatus ja kulttuurinen osaaminen ovat osa perusopetusta? Miksi kulttuuri tarvitsee oman suunnitelman, kun kulttuuri on osa kuntien peruspalveluja ja lastenkulttuuria toteutetaan kunnissa kuntien kulttuurilain kautta? Miksi kulttuuri tarvitsee oman suunnitelman, kun ihminen on vapaa osallistumaan taiteeseen?
Kysymys on hyvä ja avaa oven merkitykselliselle diskurssille kulttuurin roolista peruskoulussa, kunnissa sekä laajemmin yhteiskunnassa. Blogisarjan toisessa osassa keskitytään kulttuurikasvatukseen osana kuntien kulttuuritoimintaa.
Kulttuuritoiminnan, johon myös kulttuurikasvatus kuuluu, järjestäminen, tukeminen ja edistäminen on peruspalveluihin kuuluvana toimintana kaikkien kuntien tehtävä. Se kytkeytyy niin Suomen perustuslakiin kuin moniin muita valtiota sitoviin ihmisoikeussopimuksiin, kuten YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja lapsen oikeuksien sopimukseenkin. Hyvinvointivaltion periaatteiden ja kulttuurin demokratisoinnin mukaisesti tavoitteena on lisätä alueellista tasa-arvoa hajauttamalla kulttuuritoimintoja ja viemällä taidepalveluja niille, joita ne eivät asuinpaikasta tai taloudellisesta asemasta riippuen muuten tavoittaisi.
Alueelliset erot kuntien panostuksessa kulttuuritoimintaan niin taloudellisten ja henkilöresurssien osalta kuin kulttuuripalvelujen monimuotoisuudessa ovat kuitenkin merkittävät.
Peruspalvelujen ominaisuudestaan huolimatta kulttuurin ja taiteen kustannukset muodostavat vain hyvin pienen osan kuntien kokonaistaloudesta (Renko & Ruusuvirta 2018; Renko ym. 2020). Valtiovarainministeriön (2020) peruspalvelujen tilanneraportin mukaan alueelliset erot kulttuurin kulutuksessa ovat Suomessa suurimmat kaikista Euroopan Unionin maista. Asukasluvultaan suuremmissa kaupungeissa panostetaan kustannusten näkökulmasta kulttuuripalveluihin maaseutumaisia kuntia enemmän (Lavapuro ym. 2016). Myös monipuolinen kulttuuritarjonta on keskittynyt suuriin kaupunkeihin tai alueiden keskuspaikkoihin. Suuremmissa kunnissa asukkaat pääsevät nauttimaan monipuolisesti eri taidelaitosten, palveluntarjoajien ja kulttuuritoimijoiden tarjonnasta, kuten museoista, teattereista ja orkestereista. Esimerkiksi valtaosa teatterikäynneistä tapahtuu pääkaupunkiseudulla tai muissa suurissa kunnissa. (Renko & Ruusuvirta 2018; Renko ym. 2020.) Pienissä kunnissa kulttuurikasvatuksessa korostuu taiteen perusopetuksen rooli (Lavapuro ym. 2016), joka maksullisuutensa johdosta ei edistä kulttuurikasvatuksen saavutettavuutta.
Lapsille ja nuorille tämä tarkoittaa sitä, että kulttuurikasvatuksen monipuolisuus on riippuvaista tämän asuinpaikasta. Siinä, missä suuremmissa kaupungeissa lapset ja nuoret pääsevät osallistumaan monipuolisesti eri taidemuotoihin, pienten kuntien lasten ja nuorten mahdollisuudet ovat rajatut.
Myös kulttuurin ja taiteen rooli kulttuuripoliittisessa diskurssissa elää murrosvaihetta. Kulttuurin argumentit ovat yhdessä yleisen yhteiskunnallisen kehityksen mukana siirtymässä taiteen itseisarvosta kohti taloudellista kannattavuutta ja välillisiä hyötyjä (ks. Caust 2003; Nicholls 2009; Vestheim 2012). Kulttuurikasvatuksen perusteet vaativat taakseen entistä enemmän markkinaehtoisia argumentteja, joiden avulla kulttuuri nähdään kuntia ja yhteiskuntaa hyödyttävänä pääomana. Tuottavuusdiskurssien ja kannattavuuden ajatusmallien valtavirrassa kulttuuri perusoikeutena jää taka-alalle, ja kulttuurin saavutettavuus ja tasa-arvoisuus jäävät taloudellisten hyötyjen jalkoihin.
Miksi kulttuuri tarvitsee oman suunnitelman, kun kulttuuri on osa kuntien peruspalveluja ja lastenkulttuuria toteutetaan kunnissa kuntien kulttuurilain kautta? Peruspalvelujen asemastaan huolimatta kunnat toteuttavat velvollisuuttaan hyvin eri tavoin, ja erityisesti kuntien rakenteellisilla ominaisuuksilla on todettu yhteys kulttuuripalvelujen järjestämisen tapoihin. Tutkimuksien ja selvityksien perusteella asukasluvultaan suuremmat kunnat panostavat kulttuuriin taloudellisesti enemmän ja tarjoavat monipuolisemmin mahdollisuuksia osallistua taiteen eri muotoihin. Syrjäisen sijainnin ja erityisesti pienen asukasluvun on taasen todettu olevan yhteydessä heikentyneeseen kulttuuripalvelujen saatavuuteen. Kulttuurikasvatussuunnitelman kautta kunnan lapsille ja nuorille suunnattu kulttuuritarjonta voidaan koota yhteen painottaen kunnan omaa kulttuuriperintöä ja paikallisia vahvuuksia. Suunnitelma tarjoaa mahdollisuuksia alueelliseen yhteistyöhön ja tätä kautta tarjonnan monipuolistamiseen sekä resurssien jakamiseen. Vuodesta 2019 asti TEAviisarin tiedonkeruussa mukana olleessa kulttuurin osuudessa tarkastellaan myös kulttuurikasvatuksen toteutumista ja kulttuurikasvatussuunnitelmien käyttöastetta kunnissa, joten suunnitelman laatiminen auttaa kuntia parantamaan tiedonkeruun tuloksia.
Lähteet
Caust, J. (2003). Putting the ”art” back into arts policy making how arts policy has been ”captured” by the economists and the marketers. International Journal of Cultural Policy, 9, 51–63.
Lavapuro, J., Ojanen, T., Rautiainen, P. & Valtonen, V. (2016). Sivistykselliset ja sosiaaliset perusoikeudet syrjäkunnissa. Sastamala: Kunnallisalan kehittämissäätiön Tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu 97.
Nicholls, A. (2009). ‘We do good things, don’t we?’: ‘Blended Value Accounting’ in social entrepreneurship. Accounting, Organizations and Society 34, 755–769.
Renko, V. & Ruusuvirta, M. (2018). Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa IV. Kulttuuritoiminnan kustannukset 24 kaupungissa vuonna 2016. Helsinki: Cupore ja Suomen Kuntaliitto.
Renko, V., Kangas, A. & Tervo, H. (2020). Kulttuuritoiminta ja alueellinen erilaistuminen : kulttuuritoiminnan rahoitus Suomen kunnissa 2010-luvulla. Focus localis, 48 (1), 55–77.
Valtiovarainministeriö. (2020). Peruspalvelujen tila 2020 : Ikä- ja aluerakenteen muutoksessa, kysynnän ja kustannusten paineessa. Valtiovarainministeriön julkaisuja 2020:26.
Vestheim, G. (2012). Cultural policy-making: negotiations in an overlapping zone between culture, politics and money. International Journal of Cultural Policy, 18, 530–544.
Kirjoittaja
Eeva Laitinen, projektikoordinaattori
Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto
