Ateneumin taidemuseon Mun Ateneum -hankkeessa viedään etävierailuja 400 koululuokalle. Kohderyhmänä ovat viides- ja kuudesluokkalaiset ympäri Suomen. Hanketta rahoittaa Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Etäyhteydet muuttuneet luonteviksi
Pidän Mun Ateneum -hankkeen etäopastustuntia. Istun läppärin kanssa ystävän hiljaisella ullakolla, jonne olen ripustanut pyyhkeet ikkunoihin liiallisen takavalon himmentämiseksi. Tunti on puolivälissä. Ruudun toisella puolella, satojen kilometrien päässä, oppilaat ovat keskittyneet laskemaan, kuinka montaa väriä Akseli Gallen-Kallela on käyttänyt maalatessaan maisemakuvaan meren kimallusta. Luokka on hiljainen ja laskee, joku toteaa ihailevasti, että mahdotonta. Värien skaala on loputon.
Pandemian alkaessa moni taideopettaja oli uudessa tilanteessa. Kuinka luoda oppilaille elämyksellinen oppitunti tietokoneen pienen kameran ja poskimikin avulla?
Nyt, lähes kahden vuoden virtuaalisen opastamisen jälkeen voin sanoa, että etäyhteydellä opettaminen tuntuu lähes yhtä luontevalta kuin itse luokassa vaeltaminen.
Tekniikka on kehittynyt nopeasti, ja opettajat ovat ottaneet tekniikkaa ihailtavan itsenäisesti haltuun niin, että usein taidekohtaamisissa heillä on liikuteltava kamera käytössään. Välillä tuntuu, että purjehdin itsekin oppilaiden joukossa. He vilkuttelevat kameralle, peittävät kasvonsa, irvistelevät ja toisinaan ottavat innostuneen kontaktin. Oppilaat ovat jo tottuneet virtuaaliseen yhteyteen. Ennen tätä hanketta toimin muutaman lukukauden Tokaluokkalaisten taideretken taiteilijana. Se tarjosi minulle arvokasta perspektiiviä kehityksestä, joka oli tapahtunut muutamien vuosien aikana.
Molemmissa taidepajoissa oli keskeistä, että taidekuvien katsomisen lisäksi oppaille ja oppilaille syntyisi kuunteleva ja keskusteleva suhde.
Molempien taidepajojen aikana oppilaat valmistivat teoksia, joita käytiin yhteisesti läpi. Tämä kaikki vaati ominaisuuksia niin tekniikalta kuin joustoa ja tilannetajua kaikilta osapuolilta, luokkiin ja koteihin oli nopeasti tullut uusi olento, tietokoneen näytöllä jutteleva pää. Kiasman Tokaluokkalaisten taideretken hankkeessa siirtyminen uuteen tekniikkaan tapahtui kiireesti. Tuntui, että olin muutokseen yhtä valmistautumaton kuin suurin osa koululuokista: yllättävän tilanteen seurauksena verkko kaatui usein opetustilanteessa ja häiritsi oppaan ja oppilaiden välille syntynyttä haurasta linkkiä. Kaikki osapuolet totuttelivat uuteen systeemiin mitenkuten pystyivät, ja erityisesti lasten sopeutumiskyky ja uusiin tilanteisiin heittäytyminen liikutti minua toistuvasti. Nykyisillä oppitunneilla oppilaiden teknologinen uteliaisuus on suurena apuna. Ongelmatilanteita syntyy enää harvoin, mutta jos syntyy, oppilaat ovat opettajan arvokkaana tukena. Oppilaat auttavat sekä opettajia, neuvovat luokka-avustajia, että myöskin toisiaan. Opettajat kokeilevat rohkeasti tekniikan mahdollisuuksia, ja etäopastuksista on tullut todella monipuolisia ja eläväisiä hetkiä.
Kehitystä on tapahtunut myös omassa suhtautumisessani. Enää en lähtökohtaisesti stressaa esimerkiksi hetkellistä yhteyden kaatumista. Jokaiseen tilanteeseen on löydetty aina kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Virtuaalisuus on saattanut myös madaltaa oppimisen ja kokeilemisen kynnystä oppilaiden joukossa. Väitän, että esimerkiksi Mun Ateneum -hankkeeseen sisältyvä pikkutehtävä, jossa oppilaat saavat esittää patsaita, on helpompi suorittaa näytölle kuin luokassa seisovalle tarkkailijalle. Etäopastuksissa on siis valtavasti potentiaalia myös psykologisella tasolla. Nuori, joka on tottunut toimimaan myös vapaa-ajallaan ruutujen äärellä, saattaa suhtautua virtuaalisiin tehtäviin ja kameralle esiintymiselle luontevammin.
Tämän lisäksi etäyhteydet totta kai tarkoittavat parempaa saavutettavuutta. Minusta on ollut ihmeellistä ja liikuttavaa opettaa niin monilla paikkakunnilla saman päivän aikana. Mieleeni on jäänyt erityisesti muutama luokka pienistä kyläkouluista. Näissä kouluissa minua on viehättänyt esimerkiksi luokkien ikävarianssi, niissä kun on yleensä yhdistettynä kokonainen alakoulu. Ikähaitarista huolimatta oppilaat ovat kohdelleet toisiaan samanvertaisina, auttaneet tarvittaessa ja ohjastaneet nuorempia. Huvittavinta oli seurata, kun näissä kouluissa maskipakko alkoi tarkoittaa vain vanhempia oppilaita – heidät tunnisti asiallisesta kirurgin maskista. Pandemia on aiheuttanut myös sen, ettei vierailuja olla voitu järjestää niin paljon kuin ennen, joten ohjaamistilanteissa minua kohtaan on huokunut jännitystä ja lämpöä. Suuremmissa kouluissa minua on viehättänyt oppilaiden leikkisyys ja itseilmaisullinen puoli. Olen tottunut opettamaan kakkosluokkalaisia, mutta vielä viitos- ja kuutosluokkalaistenkin kanssa on ollut aidosti mahdollista kohdata yhteisen leikin äärellä, vaikka ajattelin, että isojen ryhmien parissa oppilaat olisivat toisistaan ujon tietoisia. Mun Ateneum hankkeessa sama opas kuitenkin kohtaa oppilaat vähintään kaksi kertaa. Tämä on synnyttänyt välillemme luottamuksellisen siteen, enkä ole enää yllättynyt, kun piirustusten tarkastelun yhteydessä oppilaat ovat jakaneet minulle sydämensä asioita.
